...alkaa bloggaamaan tai bloggaajaksi. Tämän aloittaminen oli vain ohimenevä päähänpisto, jonka päätin toteuttaa.
Kuten jo blogin kuvauksessa mainitsin, haluan anonyyminä julkaista ajatuksiani ja kokemuksiani elämästä. Anonyyminä olemisessa on se hyvä puoli, että kukaan ei pääse arvostelemaan sinua henkilökohtaisella tasolla ajatuksistasi. Etenkin sen vähäisen sosiaalisen piirini vuoksi pidän jotkut asiat omana vain omana tietonani.
Tiedän ystävieni ja perheeni välittävän minusta ja kuuntelevan murheitani, mikäli niitä haluaisin jakaa. Ongelma onkin siinä, että olivat he miten kiinnostuneita elämästäni, niin heillä on myös omat elämänsä ja en voi olla heille se koko maailman napa samalla tavalla kuin olen itse itselleni. Ehkä se on myös osittainen syy miksi aloin bloggaamaan, täällä voin kertoa itsestäni niin paljon kuin haluan tuntematta oloani itsekkääksi.
Ehkä paras tapa aloittaa olisi ollut kolme kappaletta sitten, mutta teen sen kuitenkin vasta nyt. Olen 18-vuotias opiskelija Oulun alueelta. Käyn nyt lukiota toista vuotta ja kirjoitin viime perjantaina elämäni ensimmäisen yo-kokeen ja alustavien tulosten mukaan se meni ihan perseelleen (voi sanoa jos saa 14 / 36 pisteestä? ).
Lisäksi täysin tuore suhteeni päättyi vasta - omasta tahdostani, mutta päättyipähän kumminkin - ja olen hieman alamaissa sen vuoksi, että saatoin tahtomattani luokata ihmistä jota pidin hyvänä ystävänäni. Huomatkaa aikamuoto pidin, koska en enää pidä häntä hyvänä ystävänäni. Ei sillä, että hän olisi loukannut minua jotenkin, tai että olisimme lopettaneet seurustelumme jotenkin sotaisissa merkeissä, ei. Syy on että, hän oli minusta liian riippuvainen ja säikähdin, kun hän alkoi maalailemaan alle viikon seurustelun jälkeen kuinka muutamme yhteen ja makaamme vuoden pästä sängyllä vierekkäin, esikoispoika välissämme ja kutainennoutaja jalkopäässä. Sanalla sanoen ahdistuin, aivan suunnattoman paljon. Lisäksi huomasin nopeasti, että ystäväni ja poikaystäväni ei ollutkaan sellainen kuin olin hänen kuvitellut olevan, ehkä hieman julmaa ja itsekästä sanoa, mutta kyllästin hänen ainaiseen valittamiseensa elämästä. Siis todella! Saahan sitä sanoa joskus, että elämä on perseestä tai että menee todella huonosti, mutta oikeasti, joka toisessa lauseessa? Hän veti aina hirvittävät draamakohtaukset jos tuli haava, tai alkoi vetämään suonta jalasta. Tuntui välillä, että seitsemän vuoden ikäeron sijaan meillä oli seitsemänkymmentävuotta, sillä siitä vaivojen ja oireiden määrästä päätellen oli suhteessa vanhan ukon enkä pian kaksikymmentäviisivuotta täyttävän miehen kanssa.
Mitä voin sanoa, ehkä en alunperinkään ollut ihastunut häneen, kun hän tunnusti oman kiintymyksensä minuun ja ehdotti että alkaisimme seurustelemaan. Kenties ihastuin ajatukseen, että joku oli ihastunut minuun ja sanoi sen todellakin ääneen. Elämä on mysteerinen.
Ja niin minusta tulee ileisesti tätä rataa seuraten microsuhteiden asiantuntija sillä todellakin! Pisin suhteeni on ollut neljä - vitun - viikkoa, ja olen joka kerta ahdistunut suhteesta ja lopettanut sen. Tai sitten en olekaan biseksuuaali kuten oli kuvitellut, vaan täysin puhdasverinen lesbo. Vaikka toisaalta kuinka olen yrittänyt miettiä asiaa, niin en vain tiedä. Kyllä minusta miehen vartalo on erittäin kiihottava ja seksi on kivaa kun sitä ei tee hikisessä vessankopissa koulunbileissä. Mutta toisaalta en voi verrata asiaa siihen että jos seurustelisin naisen kanssa, koska en ole koskaan ollut ko. tyyppisessä suhteessa. Miksi? Koska ainakin minulla on tunne, että kaikki ympärilläni olevat naispuoleiset tuttuni ovat heteroseksiaaleja tai jo suhteessa toisen naisen kanssa.
Nyt on kuitenkin aika lopetaa vuodatus tältä ensimmäiseltä paivältä ja lähteä kauppaan, jotta elämä voi jatkua.
